Hiihto on huikeaa huippu-urheilua. Se on äärimmilleen treenattujen vartaloiden maksimaalista hapenottokykyä, koko kropan hallintaa, rasvattomaksi puristettujen lihasten raakaa leikkiä. Jotta huipulle pääsee, tarvitaan ympärivuotista armotonta treenaamista, tuhansia tun­teja, lukemattomia kilometrejä, miljoonia suksen potkuja ja niitä tahdittavia sauvantyöntöjä. Se vaatii myös päätä: taktista ajattelua, voimien jakamista, taitavaa hermopeliä ja armotonta luonnetta, jolla kilpakumppanista otetaan luulot pois.

Hiihdon suosio säilyy, mutta se ei ole tullut sattumalta. Suomessa on tehty pitkäjänteistä työtä lajin eteen, ja juniorityö seuroissa, tinkimätön tutkimustyö sekä intohimoon perustuva valmennus tuottavat vääjäämättä tulosta. Hiihtoa on myös osattu alkaa markki­noida, sponsoroida ja tuotteistaa, mikä nostaa lajin näkyvyyttä. Hiihtotapahtumista on tehty spektaakkeleita, jotka ovat enemmän kuin hiihtotapahtumia. Esimerkeillä on myös merkitystä: huippuhiihtäjät on osattu brändätä ja hiihdosta otetaan irti muutakin kuin tekninen suoritus. Menestyvät hiihtäjät ovat median lemmikkejä, jotka osaavat hyödyntää tilansa ja analysoida lajiaan katsojia kiinnostaen. Hiihtäjistä on tullut seurattuja sometähtiä.

Rukan maailmancup on hyvä esimerkki kehittyvästä hiihtotapahtumasta. Kainuussa talvi tulee aikaisin, ja siksi Suomella on erinomainen paikka näkyvyydelle, kun kaikkien pohjoismaisten hiihtolajien maailmancupit polkaistaan käyntiin Rukan hangilla. Se tarkoittaa kolmen päivän tapahtumaa, 25 000 mylvivää katsojaa sekä kahdeksaa maailmancupin osakilpailua ja 400 urheilijaa 30 maasta. Huikea tunnelma tulee iholle niin katsomoissa ja kisaravintoloissa kuin jättiscreeneillä.

Mistä hiihdon suosio Suomessa alun perin juontuu? Suomessa on hyvät maastot hiihtämiseen. Meillä riittää laaksoa ja kukkulaa, vettä ja rantaa rakkaampaa, joissa hiihtäjän kelpaa hiihdellä. Loivien korkeuserojen maassa maasto tarjoaa kaikille otolliset olosuhteet: mäkiä piisaa kavuttavaksi niille, jotka mäkien kapuamista kaipaavat, mutta tasaisempaa tahtia kaipaavankaan ei tarvitse pelätä tapponousuja tai liian liukkaita laskuja.

Suomessa tunnetaan hiihtoon tarvittava lumi, se on meille monenlaisten intohimojen kohde. Toisten mielestä sitä on liikaa, toiset rakastavat sen kylmää kauneutta ja kaipaavat lapsuuden talvia, jolloin lunta oli aina ja paljon. Meillä riittää nimityksiä lumen olomuodoille: viti, nuoska, puuteri, loska, nietos, nuoska, siide, sohjo, tykky ja niin edespäin. Lumi on meille tuttua, ja me suhtaudumme siihen lapsenomaisella riemulla aina kun sitä saamme – varsinkin aikana, jolloin se ei ole enää varsinkaan eteläisessä Suomessa itsestäänselvyys.

Suksi on suomalaisille luonnollinen kulkuväline. Otimme suksen käyttöön jo kivikaudella. Suomalainen suksi kehittyi vaikeasti voideltavan puusuksen kautta nykyiseksi lasi-, hiili- ja basalttikuitua ja millintarkkoja komposiittikennorakenteita hyödyntäväksi hitech-sivakaksi, joka on kuin suomalaisen perusluonne: mitä tiukempi paikka, sitä vähemmän se lipsuu.

Siirry lehden edelliseen tai seuraavaan artikkeliin: